Hiljaisuuden jälkeen

Hei vaan! En ole kirjoittanut blogiin mitään ihan luvattoman pitkään aikaan. Olen kyllä kirjoittanut paljon. Siis muuten kuin blogiin. Lukenut myös. Alkuvuodesta rohkaistuin julkaisemaan taas Aukeassa muutaman runon, en muista kerroinko siitä jo silloin. Sain paljon hyvää palautetta. Kokoelma, jota olen työstänyt nyt reilun vuoden alkaa olla jo aika hyvällä mallilla, mutta vielä on työtä.

Viime aikoina olen huomannut muutosta runoäänessäni. En osaa selittää mihin suuntaan se on muuttunut. Enkä tiedä onko se hyvä asia. Uudempiin runoihini olen toisaalta todella tyytyväinen, mutta toisaalta ne kuulostavat todella teennäisiltä, vaikka tunteesta ne ovatkin syntyneet. Pitäisi kai saada uusi pari silmiä lukemaan runojani ja kertomaan mielipiteensä. Siis ihan uusi. Sellainen, joka ei varmasi kaunistelisi sanojaan. Pelkään kaunisteltua palautetta ihan yli kaiken, kun annan ystävien lukea ja arvioida runojani. Tarvitsisin jonkun... hmm... anonyymin. Tai siis sellaisen ihmisen, joka ei tunne minua henkilökohtaisesti. Ja tästä johtuen kykenisi antamaan täysin rehellistä palautetta. En siis ajattele, että ystäväni valehtelisivat minulle runoistani, mutta se kaunistelu. Se pelottaa ja olen siitä todella vainoharhainen. Tai jotain.

Tämä voi olla vähän hakuammuntaa, mutta jos Sinua kiinnostaa tämä pesti, ota yhteyttä.

Enkelit ja Kotilot

Enkelit

Kerran kävelin äitini kanssa kaupungilla ohi liikkeen, joka myi koristetavaraa: enkelipatsaita ja puutarhatonttuja. Äitini sanoi: monet uskovat, että ihmisestä tulee enkeli, kun se kuolee. Hyi saatana, kuka haluaa pihalleen kuolleita lapsia! Kun olin pieni, sain mummoltani kultaiseksi maalatun enkelikoristeen seinälle. Ei ihme, että huoneeni oli aina kylmä, kesät talvet ja patteri huusi läpi vuoden, kun roikkui kaksi lapsen päätä seinällä kuin täytetyt eläimet metsästysmajassa.

Kotilot

Syyskuussa kuuden viikon ikäinen alkio repii kohtuni riekaleiksi. Makaan lukioasuntolan sängyllä ja huudan, suusta putoaa kotiloita. Kohdusta valuvat veriset kotilot kuukautissuojaan, turvaan maailmalta. Makaan lukioasuntolan sängyllä ja huudan. Silmän takaa karkaa kotilo, navasta niitä tupsahtelee solkenaan. Makaan kotiloiden keskellä ja huudan, mutta suusta kuuluu enää yninää. Lasken kotilot: niitä on 17. Pian yksi niistä kuoriutuu, sitruunaperhonen avaa siipensä, lentää ympäri huonetta, avaan ikkunan ja kuiskaan: olisin voinut rakastaa sinua, Aliisa. Perhonen lentää ikkunasta, katoaa Pohjolan ruskaan.

Vähän kuulumisia, pari runoa, perussettiä...

Olen taas viettänyt hiljaiseloa viimeiset kolme kuukautta blogini suhteen. Elokuussa osallistuin Suureen Runokilpailuun ja olin hieman yllättynyt, kun en ollut pettynyt siitä, etten sitten päässytkään antologiaan. Huomasin, että runoni ontuivat pahasti ja tässä tuloksia odotellessa ne ehtivät jo muuttua sen verran paljon, että olisi varmasti hävettänyt, jos joku niistä olisi julkaistu, huh huh. Aukeassa julkaisin piiitkästä aikaa taas. Putsasin ensin vain sivuni kaikesta sinne joskus laitetusta paskasta.

Aukeassa tosiaan on minulla tällä hetkellä yksi neljän runon kimara, joka on saanut hurjan paljon palautetta ja ylläpitokin poimi sen kirjallisuuden etusivulle. Eräs runojani kommentoinut pohti sopisiko runoihini paremmin proosarunollinen muoto ja minähän kokeilin! Ja kyllä kannatti. Olen nimittäin tuotoksiini nyt ehkä tyytyväisin ikinä. Tai siis tähän asti.

Tähän loppuun vielä pari proosarunoa:



Yöperhosen kuva

Tämä on satu tytöstä, joka repi yöperhosilta siivet. Neula ja lankaa, äiti parsii siivet niskaan kaikella sillä äidinrakkaudella, joka rintaa puristaa. Täytyyhän tytön voida lentää. Villasiipinen tyttö ohuessa tuulessa (yöperhosen kuva). Sukkahousut purkaantuu, vanhat virkatut sanat nostetaan pöytään: päivällinen on katettu. Tyttö painaa kaksi grammaa, syö ohuita, hauraita sanoja, sanat lepattaa tuulessa. Tyttö kutoo katulampun valossa satua hyönteisprinsessasta ja tanssii ohuessa tuulessa.



Tästä pelistä pois

Jos annat sydämeni takaisin, Enkelisiipinen tyttöni, se kuihtuu kädelleni ja tyhjyys muuttaa rintaani asumaan, se huutaa irti kielensä ja hammasrihmaston ja kitansa nurinkurin. Ostan runokirjan, mutta se ei tee minua onnelliseksi. Mietin illan juhlia, sitä kuinka hymyilen vain huulillani, maailman värit valuvat minusta.

Jos menet pois, Enkelisiipinen tyttöni, aika roikkuu ristillä pää alaspäin, unieni olennot syövät itseään ja taas itken itseni hereille. Ilman sinua, Enkelisiipinen tyttöni, yöt kestävät vuorokausia, vuosia eivätkä lopu sittenkään. Naakka tekee pesää silmäkuoppaan, repii paperisiipeni palan kerrallaan (hauraat siivet hajoaa helposti).

Hullu nainen käveli kadulla vastaan, mietti itsensä auki ja sanoi: entten tentten, piun paun, nyt mä lähden. Tästä. Pelistä. Pois.