Runoja, runoja, runoja

Olen viime aikoina kirjoittanut paljon. Todella paljon. Runoja ja niiden aihioita vain tupsahtelee päähäni. Kirjoitan ne ylös ja haudon niitä vaihtelevan mittaisia aikoja. Kun on kirjoituksensa unohtanut, sen näkee taas uudessa valossa eikä ole enää niin sokea uudelle runolle, joka on maailman paras! Silloin näkee paremmin mitkä kohdat tarvitsevat hiontaa, mitkä ovat täysin turhia ja mikä on hyvää.

Kirjoittamisen ja varsinaisen luomisen lisäksi olen hionut vanhoja tekstejäni todella paljon. Luin myös 209-sivuisen raakatekstipinkan läpi ja tein parannuksia siihen. Vielä en ole niin hyvin ehtinyt siihen kasaan pureutua, että olisin innostunut kirjoittamaan enempää. Se saa luvan odottaa hetken vielä.

Olen myös miettinyt kokoelman kuvittamista. Mahdolliselta kuvittajalta jo kyselin, olisiko aikaa ja kiinnostusta lähteä tällaiseen projektiin, mutten ole saanut vielä vastausta. Sitä odotellessa.

Julkaisin myös viiden runon kokoelman aukea.netissä, se pisteytyi melko hyvin, yliodotuksieni, mutta kirjallista palautetta jäin kaipaamaan enemmän. Viimeksi julkaisin Aukeassa maaliskuussa. Oli jo aikakin julkaista vähän jotain uutta.


Kaukoputki

Jätän oven avaamatta hänelle, joka yöllä koputtaa. Piiloudun kaukoputken sisään enkä kuule enää mitään. Kaukoputkessa on mukulakivikatu ja minulta jäi kengät kotiin. Kadun päässä on Saturnus, lintu ja sen rata. Lintu istuu radanvarressa ja syö sisäelimiä, suljen silmät, mutta silmäluomien läpi näkee aivan liian helposti. Tanssin mukulakivillä, jalka katkeaa, tanssijan ohuiksi käyneet luut.

Seuraavana iltana olen taas sängyssäni, kaukoputki ikkunan edessä ja jalka paketissa. Pako päättyy aina liian aikaisin ja hän palaa takaisin ovelle, ei pysy poissa, vaikka lupaa niin.