Runoja, runoja, runoja

Olen viime aikoina kirjoittanut paljon. Todella paljon. Runoja ja niiden aihioita vain tupsahtelee päähäni. Kirjoitan ne ylös ja haudon niitä vaihtelevan mittaisia aikoja. Kun on kirjoituksensa unohtanut, sen näkee taas uudessa valossa eikä ole enää niin sokea uudelle runolle, joka on maailman paras! Silloin näkee paremmin mitkä kohdat tarvitsevat hiontaa, mitkä ovat täysin turhia ja mikä on hyvää.

Kirjoittamisen ja varsinaisen luomisen lisäksi olen hionut vanhoja tekstejäni todella paljon. Luin myös 209-sivuisen raakatekstipinkan läpi ja tein parannuksia siihen. Vielä en ole niin hyvin ehtinyt siihen kasaan pureutua, että olisin innostunut kirjoittamaan enempää. Se saa luvan odottaa hetken vielä.

Olen myös miettinyt kokoelman kuvittamista. Mahdolliselta kuvittajalta jo kyselin, olisiko aikaa ja kiinnostusta lähteä tällaiseen projektiin, mutten ole saanut vielä vastausta. Sitä odotellessa.

Julkaisin myös viiden runon kokoelman aukea.netissä, se pisteytyi melko hyvin, yliodotuksieni, mutta kirjallista palautetta jäin kaipaamaan enemmän. Viimeksi julkaisin Aukeassa maaliskuussa. Oli jo aikakin julkaista vähän jotain uutta.


Kaukoputki

Jätän oven avaamatta hänelle, joka yöllä koputtaa. Piiloudun kaukoputken sisään enkä kuule enää mitään. Kaukoputkessa on mukulakivikatu ja minulta jäi kengät kotiin. Kadun päässä on Saturnus, lintu ja sen rata. Lintu istuu radanvarressa ja syö sisäelimiä, suljen silmät, mutta silmäluomien läpi näkee aivan liian helposti. Tanssin mukulakivillä, jalka katkeaa, tanssijan ohuiksi käyneet luut.

Seuraavana iltana olen taas sängyssäni, kaukoputki ikkunan edessä ja jalka paketissa. Pako päättyy aina liian aikaisin ja hän palaa takaisin ovelle, ei pysy poissa, vaikka lupaa niin.

Hiljaisuuden jälkeen

Hei vaan! En ole kirjoittanut blogiin mitään ihan luvattoman pitkään aikaan. Olen kyllä kirjoittanut paljon. Siis muuten kuin blogiin. Lukenut myös. Alkuvuodesta rohkaistuin julkaisemaan taas Aukeassa muutaman runon, en muista kerroinko siitä jo silloin. Sain paljon hyvää palautetta. Kokoelma, jota olen työstänyt nyt reilun vuoden alkaa olla jo aika hyvällä mallilla, mutta vielä on työtä.

Viime aikoina olen huomannut muutosta runoäänessäni. En osaa selittää mihin suuntaan se on muuttunut. Enkä tiedä onko se hyvä asia. Uudempiin runoihini olen toisaalta todella tyytyväinen, mutta toisaalta ne kuulostavat todella teennäisiltä, vaikka tunteesta ne ovatkin syntyneet. Pitäisi kai saada uusi pari silmiä lukemaan runojani ja kertomaan mielipiteensä. Siis ihan uusi. Sellainen, joka ei varmasi kaunistelisi sanojaan. Pelkään kaunisteltua palautetta ihan yli kaiken, kun annan ystävien lukea ja arvioida runojani. Tarvitsisin jonkun... hmm... anonyymin. Tai siis sellaisen ihmisen, joka ei tunne minua henkilökohtaisesti. Ja tästä johtuen kykenisi antamaan täysin rehellistä palautetta. En siis ajattele, että ystäväni valehtelisivat minulle runoistani, mutta se kaunistelu. Se pelottaa ja olen siitä todella vainoharhainen. Tai jotain.

Tämä voi olla vähän hakuammuntaa, mutta jos Sinua kiinnostaa tämä pesti, ota yhteyttä.

Enkelit ja Kotilot

Enkelit

Kerran kävelin äitini kanssa kaupungilla ohi liikkeen, joka myi koristetavaraa: enkelipatsaita ja puutarhatonttuja. Äitini sanoi: monet uskovat, että ihmisestä tulee enkeli, kun se kuolee. Hyi saatana, kuka haluaa pihalleen kuolleita lapsia! Kun olin pieni, sain mummoltani kultaiseksi maalatun enkelikoristeen seinälle. Ei ihme, että huoneeni oli aina kylmä, kesät talvet ja patteri huusi läpi vuoden, kun roikkui kaksi lapsen päätä seinällä kuin täytetyt eläimet metsästysmajassa.

Kotilot

Syyskuussa kuuden viikon ikäinen alkio repii kohtuni riekaleiksi. Makaan lukioasuntolan sängyllä ja huudan, suusta putoaa kotiloita. Kohdusta valuvat veriset kotilot kuukautissuojaan, turvaan maailmalta. Makaan lukioasuntolan sängyllä ja huudan. Silmän takaa karkaa kotilo, navasta niitä tupsahtelee solkenaan. Makaan kotiloiden keskellä ja huudan, mutta suusta kuuluu enää yninää. Lasken kotilot: niitä on 17. Pian yksi niistä kuoriutuu, sitruunaperhonen avaa siipensä, lentää ympäri huonetta, avaan ikkunan ja kuiskaan: olisin voinut rakastaa sinua, Aliisa. Perhonen lentää ikkunasta, katoaa Pohjolan ruskaan.

Vähän kuulumisia, pari runoa, perussettiä...

Olen taas viettänyt hiljaiseloa viimeiset kolme kuukautta blogini suhteen. Elokuussa osallistuin Suureen Runokilpailuun ja olin hieman yllättynyt, kun en ollut pettynyt siitä, etten sitten päässytkään antologiaan. Huomasin, että runoni ontuivat pahasti ja tässä tuloksia odotellessa ne ehtivät jo muuttua sen verran paljon, että olisi varmasti hävettänyt, jos joku niistä olisi julkaistu, huh huh. Aukeassa julkaisin piiitkästä aikaa taas. Putsasin ensin vain sivuni kaikesta sinne joskus laitetusta paskasta.

Aukeassa tosiaan on minulla tällä hetkellä yksi neljän runon kimara, joka on saanut hurjan paljon palautetta ja ylläpitokin poimi sen kirjallisuuden etusivulle. Eräs runojani kommentoinut pohti sopisiko runoihini paremmin proosarunollinen muoto ja minähän kokeilin! Ja kyllä kannatti. Olen nimittäin tuotoksiini nyt ehkä tyytyväisin ikinä. Tai siis tähän asti.

Tähän loppuun vielä pari proosarunoa:



Yöperhosen kuva

Tämä on satu tytöstä, joka repi yöperhosilta siivet. Neula ja lankaa, äiti parsii siivet niskaan kaikella sillä äidinrakkaudella, joka rintaa puristaa. Täytyyhän tytön voida lentää. Villasiipinen tyttö ohuessa tuulessa (yöperhosen kuva). Sukkahousut purkaantuu, vanhat virkatut sanat nostetaan pöytään: päivällinen on katettu. Tyttö painaa kaksi grammaa, syö ohuita, hauraita sanoja, sanat lepattaa tuulessa. Tyttö kutoo katulampun valossa satua hyönteisprinsessasta ja tanssii ohuessa tuulessa.



Tästä pelistä pois

Jos annat sydämeni takaisin, Enkelisiipinen tyttöni, se kuihtuu kädelleni ja tyhjyys muuttaa rintaani asumaan, se huutaa irti kielensä ja hammasrihmaston ja kitansa nurinkurin. Ostan runokirjan, mutta se ei tee minua onnelliseksi. Mietin illan juhlia, sitä kuinka hymyilen vain huulillani, maailman värit valuvat minusta.

Jos menet pois, Enkelisiipinen tyttöni, aika roikkuu ristillä pää alaspäin, unieni olennot syövät itseään ja taas itken itseni hereille. Ilman sinua, Enkelisiipinen tyttöni, yöt kestävät vuorokausia, vuosia eivätkä lopu sittenkään. Naakka tekee pesää silmäkuoppaan, repii paperisiipeni palan kerrallaan (hauraat siivet hajoaa helposti).

Hullu nainen käveli kadulla vastaan, mietti itsensä auki ja sanoi: entten tentten, piun paun, nyt mä lähden. Tästä. Pelistä. Pois.

Kirjankansirunoja

Muutamassa lukemassani blogissa on harrastettu kirjankansirunoutta, joten ajattelin itsekkin kokeilla! Idea on siis muodostaa runo kirjojen nimistä, nimien ollessa perusmuodossaan eikä (ymmärtääkseni) yhtään lisättyä sanaa.

Kuvan runo kuuluu näin:

Talviuni Berliinissä

naisen talloma
hymyilevä mies
naisen orgasmi

anna mulle
Sodoman 120 päivää
Raamattu
viinakortti
kadonneet kyyneleet
tammikuun kahdet kasvot

olen koskettanut taivasta
parantunut hoidosta huolimatta

sano että haluat
pieniä maanjäristyksiä
alastonkuvia
akvaariorakkautta
Kennedyn aivot
ei kiitos


Sementtipuutarha

isä sanoi
ei banaaninkuoria paperikoriin,
tolppa-apina!

kaikki mitä rakastin:
-Stalinin lehmät
-kengitetyn eläimen jäljet
-nainen jonka minulle annoit

enkelit kanssasi
siivekkäät ja hännäkkäät
nyt on vitsit vähissä!

miten peiliin kirjoitetaan?
kuin surmaisi satakielen


Haarautuvan rakkauden talo

supernaiivi, rauhaton mies
viriili vesipeto
nälkätaiteilija
kirjailija joka ei koskaan
julkaissut mitään

nainen autossa
hepokatti
pianonsoittaja
näkymätön lapsi
jäätynyt enkeli

murtuneista luista
Harry Harlow'n rakkauselämät
kivun kauneus
siipien kantamat

jätän tämän pimeän kalustamatta
että hän muistaisi saman


Teurastamo 5

pane mua
jäähyvästien jälkeen
lutka

ennen routaa
pimpit
ulos kaapista
liian lyhyt hame
rakkautta al dente

jumala saalistaa öisin
vettä elefanteille
joutavuuksien jumala

halu
viesti
puute
pilluparvi
mania
sydänfilmi
lasisilmä

Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet
24,99€


(Nimeä vaille jäänyt kirjankansiruno)

pidä minusta kiinni
kuvanveistäjän tytär
kirjava satama
ihana meri

minä rakastan sinua
minä sanon sen kaikille

Lisää lapsuusaiheista runoutta

Kun pilvitehtaat katosivat

muistan kuinka lapsena

kirjoitettiin peiliin salaisia viestejä

ja pilvet valmistettiin tehtaissa

joissa oli korkea savupiippu

tarpeeksi suuri

pilvien tulla ulos

muistan kuinka iltaisin

autossa matkalla kotiin

yritin aina laskea tähtiä

mutta menin aina laskuissa sekaisin

otava näkyi huoneeni ikkunasta

siinä on seitsemän tähteä

silloin lumikinokset olivat korkeampia

järvien vedet lämpimämpiä

mielikuvitus todempaa

ja kaikki jotenkin

niin paljon yksinkertaisempaa

nykyään kuoleman on aina läsnä

eikä edes yksinäisyys tule yksin

maailman huolista on tullut

myös minun huoliani

eikä politiikka ole enää vain sana

jonka merkitystä en ymmärrä

sormenpääni eivät enää

mahdu vadelmien sisään

tähtiä ei voi laskea

pilvet eivät tule tehtaista

eivätkä peiliin kirjoitetut viestit

ole enää salaisia

Runokimara

Lapsuuden kesät

Kirsikkapuu

eräänä kesänä

siirsimme kirsikkapuun

kuopassa makasi mato

joka oli kai kaksi metriä

tai sitten olin itse

vain niin kertakaikkisen pikkuruinen

eikä se kirsikkapuu

kuki enää yhtä kauniisti

lapsuuden kesät maistuivat

kuumalta hiekalta ja asfaltti-ihottumalta polvissa

makeilta herneiltä ja toukilta niiden sisässä

sadepäiviltä ja sateenkaarilta joiden päitä

ei koskaan ehditty löytää

paljaat jalkapohjat aina

niin mustat ja silkkiset

kotivideolla isä istuu pihakeinussa

pukee pikkusiskoa sylissään

sanoo siskolla on liian iso pää

kun ei mahdu paita pään yli

sisko nauraa ja isästä näkee

hän on onnellinen

Hauki joka pääsi karkuun

kesälomalla matkustimme aina

Pohjois-Karjalaan mummolaan

lammen vesi oli lämmintä

eikä vedenalainen pelottanut

Outokummussa maistettiin suolakiveä

kiivettiin Kolille ja Liperissä nukuttiin aitassa

mummo poltti tupakkaa keinussa

ja tuoksui turvalliselta

soudin lammen ympäri monesti

ihan itse

narrasin ämpärin täyteen ahvenia

jotka mummo paistoi voissa pannulla

kerran sain hauen

joka oli kai kymmenen kiloa

mutta se karkasi rannasta

eikä kukaan uskonut

setä soitti kitaraa ja lauloi

itikat pistivät ja iho kutisi koko kesän

silti olin onnellinen

nyt on kitara myyty

mummon tuvasta tullut opiskelija-asunto

ja vedenalainen aiheuttaa hyperventilaation

eikä kukaan enää muista

tarinaa hauesta joka pääsi karkuun

Mies jolla oli lasisilmä

kesäisin teimme metsämansikoista helminauhoja

poimimme ne tienpientareelta

matkustimme isoukin luo

vaniljajäätelöä ja lakkahilloa

suuret vaahterat pihassa

kai yhtä vanhoja kuin isoukki

joka ei koskaan tarvinnut rollaattoria

käveli itse kolmanteen kerrokseen

hän oli mies joka sai kainot lapset laulamaan

mies joka astui maamiinaan

mies joka eli lähes sata vuotta

mies jolla oli seitsemän poikaa

ja lastenlastenlapset

enää eivät metsämansikat kasva

ja tienpientareesta tehty moottoritie

Yön ratoksi

 Rakkauslaulu


öisin juoksen liskoja pakoon
selvin päin ja aamulla
lakana löytyy taas lattialta
vaikka sen viimeksi illalla
petasin alleni

paikka jota kutsun kodiksi
mätänee käsiini ja silti
hän sanoo ettei voisi
enää hengittää ilman minua

pölypallot kirmaavat
kuin villihevoset
viemäri ei vedä
eilinen ruoka jo kelvotonta

maksan laskut eräpäivänä
tai vähän myöhässä
banaanikärpäset tekevät
pyhiinvaellusta hengitysteihin

home alkaa tuoksua kotoisalta
tiskivuori seikkailulta ja
etsimänsä löytää vain vahingossa
jälkikäteen mutta sinun kanssasi
viihdyn täällä


Yöni ratoksi toteutan runohaastetta ja lisään tänne kirjoittamani runon. En osaa tästä runosta oikein mitään sanoa, muuta kuin: olkaatte hyvät!