Runoja, runoja, runoja

Olen viime aikoina kirjoittanut paljon. Todella paljon. Runoja ja niiden aihioita vain tupsahtelee päähäni. Kirjoitan ne ylös ja haudon niitä vaihtelevan mittaisia aikoja. Kun on kirjoituksensa unohtanut, sen näkee taas uudessa valossa eikä ole enää niin sokea uudelle runolle, joka on maailman paras! Silloin näkee paremmin mitkä kohdat tarvitsevat hiontaa, mitkä ovat täysin turhia ja mikä on hyvää.

Kirjoittamisen ja varsinaisen luomisen lisäksi olen hionut vanhoja tekstejäni todella paljon. Luin myös 209-sivuisen raakatekstipinkan läpi ja tein parannuksia siihen. Vielä en ole niin hyvin ehtinyt siihen kasaan pureutua, että olisin innostunut kirjoittamaan enempää. Se saa luvan odottaa hetken vielä.

Olen myös miettinyt kokoelman kuvittamista. Mahdolliselta kuvittajalta jo kyselin, olisiko aikaa ja kiinnostusta lähteä tällaiseen projektiin, mutten ole saanut vielä vastausta. Sitä odotellessa.

Julkaisin myös viiden runon kokoelman aukea.netissä, se pisteytyi melko hyvin, yliodotuksieni, mutta kirjallista palautetta jäin kaipaamaan enemmän. Viimeksi julkaisin Aukeassa maaliskuussa. Oli jo aikakin julkaista vähän jotain uutta.


Kaukoputki

Jätän oven avaamatta hänelle, joka yöllä koputtaa. Piiloudun kaukoputken sisään enkä kuule enää mitään. Kaukoputkessa on mukulakivikatu ja minulta jäi kengät kotiin. Kadun päässä on Saturnus, lintu ja sen rata. Lintu istuu radanvarressa ja syö sisäelimiä, suljen silmät, mutta silmäluomien läpi näkee aivan liian helposti. Tanssin mukulakivillä, jalka katkeaa, tanssijan ohuiksi käyneet luut.

Seuraavana iltana olen taas sängyssäni, kaukoputki ikkunan edessä ja jalka paketissa. Pako päättyy aina liian aikaisin ja hän palaa takaisin ovelle, ei pysy poissa, vaikka lupaa niin.

Hiljaisuuden jälkeen

Hei vaan! En ole kirjoittanut blogiin mitään ihan luvattoman pitkään aikaan. Olen kyllä kirjoittanut paljon. Siis muuten kuin blogiin. Lukenut myös. Alkuvuodesta rohkaistuin julkaisemaan taas Aukeassa muutaman runon, en muista kerroinko siitä jo silloin. Sain paljon hyvää palautetta. Kokoelma, jota olen työstänyt nyt reilun vuoden alkaa olla jo aika hyvällä mallilla, mutta vielä on työtä.

Viime aikoina olen huomannut muutosta runoäänessäni. En osaa selittää mihin suuntaan se on muuttunut. Enkä tiedä onko se hyvä asia. Uudempiin runoihini olen toisaalta todella tyytyväinen, mutta toisaalta ne kuulostavat todella teennäisiltä, vaikka tunteesta ne ovatkin syntyneet. Pitäisi kai saada uusi pari silmiä lukemaan runojani ja kertomaan mielipiteensä. Siis ihan uusi. Sellainen, joka ei varmasi kaunistelisi sanojaan. Pelkään kaunisteltua palautetta ihan yli kaiken, kun annan ystävien lukea ja arvioida runojani. Tarvitsisin jonkun... hmm... anonyymin. Tai siis sellaisen ihmisen, joka ei tunne minua henkilökohtaisesti. Ja tästä johtuen kykenisi antamaan täysin rehellistä palautetta. En siis ajattele, että ystäväni valehtelisivat minulle runoistani, mutta se kaunistelu. Se pelottaa ja olen siitä todella vainoharhainen. Tai jotain.

Tämä voi olla vähän hakuammuntaa, mutta jos Sinua kiinnostaa tämä pesti, ota yhteyttä.

Enkelit ja Kotilot

Enkelit

Kerran kävelin äitini kanssa kaupungilla ohi liikkeen, joka myi koristetavaraa: enkelipatsaita ja puutarhatonttuja. Äitini sanoi: monet uskovat, että ihmisestä tulee enkeli, kun se kuolee. Hyi saatana, kuka haluaa pihalleen kuolleita lapsia! Kun olin pieni, sain mummoltani kultaiseksi maalatun enkelikoristeen seinälle. Ei ihme, että huoneeni oli aina kylmä, kesät talvet ja patteri huusi läpi vuoden, kun roikkui kaksi lapsen päätä seinällä kuin täytetyt eläimet metsästysmajassa.

Kotilot

Syyskuussa kuuden viikon ikäinen alkio repii kohtuni riekaleiksi. Makaan lukioasuntolan sängyllä ja huudan, suusta putoaa kotiloita. Kohdusta valuvat veriset kotilot kuukautissuojaan, turvaan maailmalta. Makaan lukioasuntolan sängyllä ja huudan. Silmän takaa karkaa kotilo, navasta niitä tupsahtelee solkenaan. Makaan kotiloiden keskellä ja huudan, mutta suusta kuuluu enää yninää. Lasken kotilot: niitä on 17. Pian yksi niistä kuoriutuu, sitruunaperhonen avaa siipensä, lentää ympäri huonetta, avaan ikkunan ja kuiskaan: olisin voinut rakastaa sinua, Aliisa. Perhonen lentää ikkunasta, katoaa Pohjolan ruskaan.

Vähän kuulumisia, pari runoa, perussettiä...

Olen taas viettänyt hiljaiseloa viimeiset kolme kuukautta blogini suhteen. Elokuussa osallistuin Suureen Runokilpailuun ja olin hieman yllättynyt, kun en ollut pettynyt siitä, etten sitten päässytkään antologiaan. Huomasin, että runoni ontuivat pahasti ja tässä tuloksia odotellessa ne ehtivät jo muuttua sen verran paljon, että olisi varmasti hävettänyt, jos joku niistä olisi julkaistu, huh huh. Aukeassa julkaisin piiitkästä aikaa taas. Putsasin ensin vain sivuni kaikesta sinne joskus laitetusta paskasta.

Aukeassa tosiaan on minulla tällä hetkellä yksi neljän runon kimara, joka on saanut hurjan paljon palautetta ja ylläpitokin poimi sen kirjallisuuden etusivulle. Eräs runojani kommentoinut pohti sopisiko runoihini paremmin proosarunollinen muoto ja minähän kokeilin! Ja kyllä kannatti. Olen nimittäin tuotoksiini nyt ehkä tyytyväisin ikinä. Tai siis tähän asti.

Tähän loppuun vielä pari proosarunoa:



Yöperhosen kuva

Tämä on satu tytöstä, joka repi yöperhosilta siivet. Neula ja lankaa, äiti parsii siivet niskaan kaikella sillä äidinrakkaudella, joka rintaa puristaa. Täytyyhän tytön voida lentää. Villasiipinen tyttö ohuessa tuulessa (yöperhosen kuva). Sukkahousut purkaantuu, vanhat virkatut sanat nostetaan pöytään: päivällinen on katettu. Tyttö painaa kaksi grammaa, syö ohuita, hauraita sanoja, sanat lepattaa tuulessa. Tyttö kutoo katulampun valossa satua hyönteisprinsessasta ja tanssii ohuessa tuulessa.



Tästä pelistä pois

Jos annat sydämeni takaisin, Enkelisiipinen tyttöni, se kuihtuu kädelleni ja tyhjyys muuttaa rintaani asumaan, se huutaa irti kielensä ja hammasrihmaston ja kitansa nurinkurin. Ostan runokirjan, mutta se ei tee minua onnelliseksi. Mietin illan juhlia, sitä kuinka hymyilen vain huulillani, maailman värit valuvat minusta.

Jos menet pois, Enkelisiipinen tyttöni, aika roikkuu ristillä pää alaspäin, unieni olennot syövät itseään ja taas itken itseni hereille. Ilman sinua, Enkelisiipinen tyttöni, yöt kestävät vuorokausia, vuosia eivätkä lopu sittenkään. Naakka tekee pesää silmäkuoppaan, repii paperisiipeni palan kerrallaan (hauraat siivet hajoaa helposti).

Hullu nainen käveli kadulla vastaan, mietti itsensä auki ja sanoi: entten tentten, piun paun, nyt mä lähden. Tästä. Pelistä. Pois.

Kirjastokortti ja muita ihmetyksiä

Syksy on viimein saapunut Lahteen koko ihanuudessaan! Viikon on satanut lähes lakkaamatta ja on ihanaa vain käpertyä kodin lämpöön kirjojen, vihkojen ja kynien keskelle. Unohtamatta aina silloin tällöin käydä nuuhkimassa ihanan raikasta ja märkää syysilmaa.

Eilen olin ensimmäistä kertaa Wellamo-opiston Tarinankertoja-kurssilla. Opettajamme (vai miksi sitä aikuisopistossa ja tällaisella kurssilla, joka perustuu ennen kaikkea vapaaehtoisuuteen, sanotaan...) oli ihanan rempseä ja kannustava. Kenenkään teksteistä ei sanonut pahaa sanaa, edes kritiikkiä väärään sävyyn. Tai oikeastaan kritiikkiä emme saaneet ollenkaan, ainakaan näin alkuun. Senkin aika varmasti tulee ja sitä odotan, ei pelkkä tekstin kehuminen vie kirjoittajaa saati tekstiä mihinkään. Kurssilaiset olivat myös mukavia, kaikki tosin minua vanhempia, tietysti. Normaalistihan 22-vuotiaat ovat toisen asteen kouluissa, töissä tai jossain, mutta eivät yleensä kansanopistoissa. Kuopuksena on kuitenkin jotenkin mukava olla. Lukion keskeyttämisen jälkeen olen ollut vähän joka paikassa ryhmän nuorin ja se on ihan hauskaa, kun on tottunut olemaan toisiksi vanhin perheen lapsista.

Saimme kurssilta kotitehtävänkin, josta olen aivan innoissani! En ole saanut kotitehtäviä moneen vuoteen. Viimeksi lukiossa -07, sellaisia joita teinkin seuraavaa tuntia varten. Kotitehtävämme oli kirjoittaa yksi liuska 1,5-rivivälillä (niin vähän!!) aiheena muisto musiikista ja aistihavaintoja käyttäen. Aloin tehdä sitä jo illalla, kun olin niin innoissani, mutta minulle iski valinnan vaikeus! Niin monia muistoja musiikista, kun on yli sadalla keikallakin ollut, monet hetket, joina vain olen maannut ja antanut musiikin virrata minuun, musiikkiterapia ja omien biisien väsääminen (soittaa en vielä osaa mitään, mutta visioita on kiva työstää päässään). Niin, ja Sininen sydän -musiikkivideo. Valitsin kuitenkin Nightwishin viimeisen konsertin Tarja Turusen kanssa, sillä se oli koskettava keikka, niin suuri musiikki, kaikki se adrenaliini ja olihan se kaiken kukkuraksi vieläpä ensimmäinen oikea konserttini.

Rönsyilee nyt pahasti tämä päivitykseni... Ja huomasin käyttäväni ehkä vähän liian paljon ihana-sanaa... Joka tapauksessa. Ihmeellistä eilisessä oli se, että matkalla Wellamoon tein jotain, jota en olisi uskonut itseni enää tekevän. Hankin kirjastokortin! Minä! Minä, joka olen niin vannoutunut kirjakaupan vakioasiakas ja oman pienen 200 kirjan kirjastoni palvelija! Minä nipsumainen otus, joka haluan omistaa kirjoja voidakseni kosketella, haistella ja järjestellä niitä mieleni mukaan! Ei kirjastoon voi mennä laittamaan kirjoja mieleiseensä järjestykseen. Mutta kun siellä oli niin paljon kirjoja! Rahattomana sorruin sen kirjojen paljouden edessä ja lainasin heti 7 runokirjaa. Mutta kyllä tuntui hyvältä tulla illalla kotiin mukanaan seitsemän kirjaa, joita ei ollut vielä lukenut, vaikkeivät ne olleetkaan antikvariaatin pölyttyneitä ensipainosaarteita, joiden kansia voi hyväillä kädellään (päällystysmuovi! ARGH!) ja joita voi sanoa omakseen. Tai kirjakaupan uunituoreita uutuuksia, joita kukaan ei ole vielä ennen minua avannut ja jotka voin laittaa hyllyyn omalle paikalleen. Oivoi. Mutta se tuoksu, se pyhä hiljaisuus, joka hyllyjen välissä vallitsi, se oli jotain ihanaa, kaikki se täsmällinen aakkosellinen järjestys ja kaikki. Ja siellä oli kahvio. Kahvin ja kirjojen tuoksu kietoutuneena ihanasti yhteen.

RÖNSYILEE! Perkele. No, eilen iltapäivällä myös kirjoitin kaksi uutta runoa kokoelmaan. Niistä tuli mielestäni ihan onnistuneita, kun olin niitä pitkään mielessäni haudutellut ja pyöritellyt enkä koko kesänä saanut niitä hyviksi. Nyt ne on valmiita. Ainakin toistaiseksi. Olen myös saanut kaksi elämäkertakirjoittamistilausta. Toisen hahmottelua olen jo aloittanut ja pohjatyötä tietysti myös. Elämäkerrat on mielenkiintoisia. Kun niitä lukee, vahvistuu se käsitys, joka minulla on aina ollut, että jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja erilainen, oma yksilönsä, jokaisella on erilainen tarina. Ja nämä elämäntarinat kiehtovat minua, jännittäviä ihmisiä, joista nyt saan kirjoittaa.

Huh. Ehkä tämä kilometriteksti on nyt tässä. En tiedä kiinnostaako kiviäkään tämä päivitys, jonka kohokohtana oli niinkin ihmeellinen asia kuin kirjastokortin hankkiminen... No, itsellenihän minä pääasiassa kirjoitan. Ja tietysti lukea saa, kaikin mokomin!

Kesän luettuja ja kirjoitettuja

Tämä kesä meni kirjallisesti ihan mukavasti. Toukokuun lopussa tosiaan lukumaraton, joka sijoittui muuton loppumetreille mukavasti: sai ihan luvan kanssa vain olla kirjojen keskellä kokonaisen vuorokauden hyvällä omallatunnolla, vaikka uusi koti vielä keskeneräinen. Hitaana lukijana sain silloin luettua neljä kirjaa ja risat ja väsyinkin loppumetreillä, mutta kokemus oli hieno ja aion toteuttaa maratonin vielä uudestaan.

En ole pahemmin jaksanut postailla lukemisiani tänne ja Goodreadsiinkin olen vain antanut tähtiä, en sinnekään ole saanut aikaan yhtään arviota. Kesän aikana tosiaan luin Anna Maria Mäen Suljetun paikan lumon, jonka aloitin lukumaratonin viimeisenä kirjana, loppuun. Luin myös uudestaan Kira Poutasen Ihanan meren, jonka luin ensimmäisen kerran 14-vuotiaana ja se iski edelleen, vaikkakin hieman - mutta vain hieman - laimeampana kuin silloin murrosiässä.

Elokuussa sitten luin neljä kirjaa: Ian McEwanin Sementtipuutarhan, Helmi Kekkosen novellikokoelman Kotiin, Hugleikur Dagssonin Huumorin mustan kirjan sekä Anja Snellmanin Rakkauden maanosat. Sementtipuutarha oli jotain aivan sanoinkuvaamatonta! Niin elävät mielikuvat, oikein elokuvana tarina vilisi silmissä. Kirjan luettuani jäin moneksi hetkeksi istumaan kirja kädessäni, pää aivan tyhjänä (ja silmien takana elokuva pyöri vieläkin). Kekkosen Kotiin oli myös uskomattoman hieno kokoelma, kaikki novellit kietoutuivat hienosti toisiinsa jollain tapaa ja siitä minä pidän. Huumorin musta kirja oli nopea, mutta silti niin hauska. Dagssonin strippejä ei voi oikein lukea yksin, pitää aina olla joku vieressä, kenelle näyttää joku kuva. Tai no. Jokatoinen strippi. Rakkauden maanosat taas oli omaan makuuni laimea ja ehkä vähän siirappinen. Jotenkin liian tavallinen. Idea oli kiva, mutta toteutus ontui. Ihan kiva tarina kuitenkin ja kielikuvista pidin myös, niitä vain oli liikaa.

Näiden kirjojen välissä luin aina silloin tällöin Johanna Sinisalon Kädettömiä kuninkaita, jota en ole vieläkään saanut loppuun. Pidän mahdottomasti Sinisalon tekstistä, mutta jotenkin on vaikea, ainakin tässä vaiheessa, keskittyä niin pitkiin novelleihin. Ja vaikka olen tätä kirjaa lukenut jo ties kuinka kauan, en ole kertaakaan joutunut kertaamaan mihinköhän sitä taas viime kerralla jäätiin, sillä Sinisalon teksti jää päähän ja vaikka jättää kesken novellin kesken esim. pariksi viikoksi, muistaa kyllä mitä on juuri tapahtunut.

---

Kirjoittamisen suhteen menee hyvin. Nyt olen ollut pari viikkoa vähän jäässä, kun olimme reilun viikon Tampereella auttamassa puolisoni sukulaista lonkkaleikkauksen jälkeen kotihommissa. Mutta kyllä se tästä taas. Gummeruksen Suureen runokilpailuun ehdin nipin napin osallistua, vaikka melkein unohdin sen ja kokoelma näyttää koko ajan vain paremmalta. Viilausta ja vähän lisää sisältöä, se ei ole vielä kokonainen. Ja sitten viilataan lisää. Ja sitten taas vähän. Romaania en ole työstänyt paljonkaan viime aikoina. Tai no, runojen keskellä en ollenkaan. Mutta kaikki oleellinen kuitenkin on pään sisässä, se tulee sieltä ulos ajallaan ja vielä ei sen aika ole.

Kaiken kaikkiaan sellainen rento, lunkisti otettu kirjallinen kesä.

Projekteja

En ole postannut mitään häpeällisen pitkään aikaan. Tällä kertaa tämä hiljaisuus ei johdu saamattomuudesta, vaan siitä, että olen kirjoittanut kuumeisesti. Työn alla on projektini "romaani" ja nyt sen rinnalle on tullut myös projekti "runokokoelma". Kokoelma edistyy käsittämätöntä vauhtia ja olen tyytyväinen siihen miltä se alkaa näyttää. Noin puolet runoista lopullisessa muodossaan jo ja kokonaisuuskin alkaa olla jo eheä. Vielä pientä viilausta ja muutamia runoja, jotka minulla kyllä on jo päässäni suht valmiina.

Nyt takaisin sorvin ääreen.

Sunnuntain ratoksi

Olen Mäntsälässä vanhempieni luona tarkoituksena maalata eräs lipasto. Koska täällä tuppaa olemaan - varsinkin näin aamupäivällä - hieman tylsää, olen kulkenut ympäri pihamaata kamera kädessä ja napsinut kuvia varmaan jokaisesta mahdollisesta kohteesta. Ajattelin näin sunnuntain ratoksi jakaa muutamia kuvia tänne. Yhtään kirjaa en mukaani ottanut tälle parin päivän reissulle, ettei Jenny tuntisi oloaan orvoksi, jos vain lukisin koko ajan.

En ole viikkoon juurikaan työstänyt kirjoitusprojektiani. Ideoita ja aiheita on päässä vaikka millä mitalla, mutten jotenkin vain saa itseäni istumaan koneen ääreen kirjoittamaan niitä ylös. Ehkä ensi viikko on parempi kirjoittamisen kannalta.

Tässä suuremmassa projektissani on tällä hetkellä parisensataa sivua raakatekstiä. Alku on kutakuinkin jo, mutta saa nähdä. Paljon on vielä kirjoittamatta ja kokonaisuus hiomatta.

Olen tällä viikolla enimmäkseen tehnyt leikekirjaa. En ole vielä edes puolessa välissä, mutta hieno se on - vaikka nyt itse sanonkin. Ja mukavaa puuhastelua kaiken tämän parin kuukauden koneella istumisen jälkeen.

Kirjankansirunoja

Muutamassa lukemassani blogissa on harrastettu kirjankansirunoutta, joten ajattelin itsekkin kokeilla! Idea on siis muodostaa runo kirjojen nimistä, nimien ollessa perusmuodossaan eikä (ymmärtääkseni) yhtään lisättyä sanaa.

Kuvan runo kuuluu näin:

Talviuni Berliinissä

naisen talloma
hymyilevä mies
naisen orgasmi

anna mulle
Sodoman 120 päivää
Raamattu
viinakortti
kadonneet kyyneleet
tammikuun kahdet kasvot

olen koskettanut taivasta
parantunut hoidosta huolimatta

sano että haluat
pieniä maanjäristyksiä
alastonkuvia
akvaariorakkautta
Kennedyn aivot
ei kiitos


Sementtipuutarha

isä sanoi
ei banaaninkuoria paperikoriin,
tolppa-apina!

kaikki mitä rakastin:
-Stalinin lehmät
-kengitetyn eläimen jäljet
-nainen jonka minulle annoit

enkelit kanssasi
siivekkäät ja hännäkkäät
nyt on vitsit vähissä!

miten peiliin kirjoitetaan?
kuin surmaisi satakielen


Haarautuvan rakkauden talo

supernaiivi, rauhaton mies
viriili vesipeto
nälkätaiteilija
kirjailija joka ei koskaan
julkaissut mitään

nainen autossa
hepokatti
pianonsoittaja
näkymätön lapsi
jäätynyt enkeli

murtuneista luista
Harry Harlow'n rakkauselämät
kivun kauneus
siipien kantamat

jätän tämän pimeän kalustamatta
että hän muistaisi saman


Teurastamo 5

pane mua
jäähyvästien jälkeen
lutka

ennen routaa
pimpit
ulos kaapista
liian lyhyt hame
rakkautta al dente

jumala saalistaa öisin
vettä elefanteille
joutavuuksien jumala

halu
viesti
puute
pilluparvi
mania
sydänfilmi
lasisilmä

Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet
24,99€


(Nimeä vaille jäänyt kirjankansiruno)

pidä minusta kiinni
kuvanveistäjän tytär
kirjava satama
ihana meri

minä rakastan sinua
minä sanon sen kaikille

Lisää lapsuusaiheista runoutta

Kun pilvitehtaat katosivat

muistan kuinka lapsena

kirjoitettiin peiliin salaisia viestejä

ja pilvet valmistettiin tehtaissa

joissa oli korkea savupiippu

tarpeeksi suuri

pilvien tulla ulos

muistan kuinka iltaisin

autossa matkalla kotiin

yritin aina laskea tähtiä

mutta menin aina laskuissa sekaisin

otava näkyi huoneeni ikkunasta

siinä on seitsemän tähteä

silloin lumikinokset olivat korkeampia

järvien vedet lämpimämpiä

mielikuvitus todempaa

ja kaikki jotenkin

niin paljon yksinkertaisempaa

nykyään kuoleman on aina läsnä

eikä edes yksinäisyys tule yksin

maailman huolista on tullut

myös minun huoliani

eikä politiikka ole enää vain sana

jonka merkitystä en ymmärrä

sormenpääni eivät enää

mahdu vadelmien sisään

tähtiä ei voi laskea

pilvet eivät tule tehtaista

eivätkä peiliin kirjoitetut viestit

ole enää salaisia

Runokimara

Lapsuuden kesät

Kirsikkapuu

eräänä kesänä

siirsimme kirsikkapuun

kuopassa makasi mato

joka oli kai kaksi metriä

tai sitten olin itse

vain niin kertakaikkisen pikkuruinen

eikä se kirsikkapuu

kuki enää yhtä kauniisti

lapsuuden kesät maistuivat

kuumalta hiekalta ja asfaltti-ihottumalta polvissa

makeilta herneiltä ja toukilta niiden sisässä

sadepäiviltä ja sateenkaarilta joiden päitä

ei koskaan ehditty löytää

paljaat jalkapohjat aina

niin mustat ja silkkiset

kotivideolla isä istuu pihakeinussa

pukee pikkusiskoa sylissään

sanoo siskolla on liian iso pää

kun ei mahdu paita pään yli

sisko nauraa ja isästä näkee

hän on onnellinen

Hauki joka pääsi karkuun

kesälomalla matkustimme aina

Pohjois-Karjalaan mummolaan

lammen vesi oli lämmintä

eikä vedenalainen pelottanut

Outokummussa maistettiin suolakiveä

kiivettiin Kolille ja Liperissä nukuttiin aitassa

mummo poltti tupakkaa keinussa

ja tuoksui turvalliselta

soudin lammen ympäri monesti

ihan itse

narrasin ämpärin täyteen ahvenia

jotka mummo paistoi voissa pannulla

kerran sain hauen

joka oli kai kymmenen kiloa

mutta se karkasi rannasta

eikä kukaan uskonut

setä soitti kitaraa ja lauloi

itikat pistivät ja iho kutisi koko kesän

silti olin onnellinen

nyt on kitara myyty

mummon tuvasta tullut opiskelija-asunto

ja vedenalainen aiheuttaa hyperventilaation

eikä kukaan enää muista

tarinaa hauesta joka pääsi karkuun

Mies jolla oli lasisilmä

kesäisin teimme metsämansikoista helminauhoja

poimimme ne tienpientareelta

matkustimme isoukin luo

vaniljajäätelöä ja lakkahilloa

suuret vaahterat pihassa

kai yhtä vanhoja kuin isoukki

joka ei koskaan tarvinnut rollaattoria

käveli itse kolmanteen kerrokseen

hän oli mies joka sai kainot lapset laulamaan

mies joka astui maamiinaan

mies joka eli lähes sata vuotta

mies jolla oli seitsemän poikaa

ja lastenlastenlapset

enää eivät metsämansikat kasva

ja tienpientareesta tehty moottoritie

Hiljaisuuden jälkeen

Elämässä on tapahtunut ja tämä on näkynyt myös blogissani. Eli siis en ole kirjoittanut tänne moneen kuukauteen. Sen huomaa myös seuraajalistalla, kaikki (kaksi) seuraajaani lopettivat blogini lukemisen tämän hiljaiselon aikana. Nyt kuitenkin elämä blogin ulkopuolisessa maailmassa on rauhoittunut sen verran, että voin jatkaa blogiani.

Tämän hiljaiselon jälkeen blogin luonne kuitenkin muuttuu aavistuksen. Olen ollut viimeisen puolen vuoden aikana hyvin saamaton lukemisen suhteen ja olen edelleenkin. Kirja-arvostelut siis jäävät taka-alalle, mutta tyhjää en toki aio toimittaa, olen hiljaiseloni aikana kirjoittanut paljon ja siitä aion tänne kirjoittaa. Ja toki julkaista joitain tekstejäni täällä.

Keittiön ja nyrkin välissä - laulellen!

Olen ollut pitkään telakalla lukemisen suhteen. Olen ollut jotenkin hirveän saamaton, monessakin asiassa. Olen ollut levoton ja samaan aikaan hirveän väsynyt. Nyt kuitenkin, kun sairastuin juuri vuodenvaihteeksi, sain tartuttua kirjaan ja sain sen jopa luettua loppuun (, joka on ollut vaikeaa viimeaikoina).




Kirjailija: Sofi Oksanen
Teos: Liian lyhyt hame - kertomuksia keittiöstä
Kustantaja: Bonnier
ISBN: 978-952-2-56060-5
Sivuja: 78
Genre: laululyriikka
Pisteet: 4/5

Sofi Oksasen uutuus, lauluntekijä Maija Kaunismaan kanssa tekemä projekti Liian lyhyt hame on ilmestynyt sekä kirjana, tupla-albumina ja musiikkiteatteriesityksinä Kansallisteatterissa. Ensi vuonna lisäksi tulossa kaksikon yhteinen valtakunnallinen kiertue projektin tiimoilta. Sain kirjan joululahjaksi ja luettuani sen tulin tulokseen, että haluan kuulla myös näiden laulujen sävellykset.

Sofi Oksanen valloitti minut teksteillään kuin kunnon isku suoraan kasvoihin ja on ollut yksi lempikirjailijoistani heti Baby Janen luettuani. Oksanen kirjoittaa asioista, joista moni ei kirjoita. Kipeistä ja vaietuista asioista.

Projektin ideana tosiaan oli "yrittää kuvailla suomalaisen naisen asemaa nykyajassa sekä sitä, mikä on sallittua naiselle ja mikä ei." Ja kuten Oksanen itsekin jälkikirjoituksessaan sanoo, keskeisiksi ja toistuviksi teemoiksi nousivat väkivalta, hyväksikäyttö, petos ja päihteet.

Lukiessani Liian lyhyttä hametta aloin miettiä, mihin on jäänyt miesten kokema lähisuhdeväkivalta, joka on vielä vaietumpaa kuin naisten ja lasten kokema. Teos kuitenkin päättyy pieneen faktaosioon, jossa valotetaan itse projektin ideaa, tarjotaan tilastollisia tietoja lähisuhdeväkivallasta, siihen liittyvistä tunteista, naisen asemasta ja pohditaan mikä tässä asiassa oikein mättää.

Yksi syy miksi tartuin juuri tähän teokseen on se, että olen itsekin viime aikoina keskittynyt kirjoittamisessani laululyriikkaan. Oikeastaan koko joulukuu on vierähtänyt lauluja kirjoittaessa, muuta kirjallista en ole saanut aikaiseksi. Toivoin löytäväni uusia aiheita lauluilleni ja ehkä löysinkin, pari päivää, kun kirjaa sulattelen ensin.

Sulattelua tämän kirjan jälkeen todellakin kaipaa. Niin paljon asiaa lyhyessä kirjassa. Näin juuri kirjan luettuani en voi vielä sanoa muuta kuin "suosittelen".

Saamattomuudesta

Olen viime aikoina ollut ihan lukossa lukemisen suhteen. Aloitin Emma Juslinin Fridan ja Fridan uudelleenlukemisen varmaan kuukausi sitten, aluksi meni hyvin, mutta nyt en ole pariin viikkoon pystynyt lukemaan mitään. En tiedä missä vika. Olen muutenkin ollut jotenkin todella saamaton viime aikoina. Tuntuu, etten saa mitään aikaiseksi. Turhauttaa.

Kahden viikon päästä olisi taas kirjoitusryhmäkin, enkä ole uhrannut sille ajatustakaan. Kolmannen kerran sisällön tiedän jo läpikotaisin, mutta tälle toiselle kerralle en ole saanut kehiteltyä mitään. Tämäkin turhauttaa.

Yleisesti ottaen tuntuu, että on niin paljon tekemistä, ettei ehdi lukea tai kirjoittaa tai suunnitella ryhmää ja toisaalta tuntuu, ettei ole kertakaikkiaan mitään tekemistä ja olen vaan ja mietin mitä tekisin saamatta kuitenkaan mitään aikaiseksi.

Voisin ihan piruuttani nyt virallisesti asettaa itselleni tavoitteeksi tälle päivälle aikaansaamista. Lukemista tai kirjoittamista tai suunnittelua. Ja nyt peukut pystyyn, että tällaisen pienen paineen alla saisin itseni pakotettua johonkin!


Ps. Olen löytänyt kaksi uutta sivustoa. Toinen näistä sivuista on Lievo, joka on hieman aukean tapainen julkaisukanava, mutta myös sivusto, joka tarjoaa työkaluja kirjoittamiseen, muistiinpanoja, tajunnanvirtaa ja muuta. Toinen löytämistäni sivuista on Vuosikerta, joka on elämäkertakirjoittajille suunnattu sivusto, joka niinikään tarjoaa työkaluja kirjoittamisen tueksi.

Tunnelmia ensimmäisestä kirjoittajaryhmästä

Tänään oli siis jännittämäni ensimmäinen kokoontuminen kirjoittajaryhmän merkeissä minun johdollani. Jännitin aivan hirveästi ja aamuun mennessä olin unohtanut kolme kertaa, mitä olin edellisiltana suunnitellut. Huhhuh. Oli kyllä oikein hyvä ryhmä, paljon keskustelua syntyi kahdesta monisteestani, jotka sisälsivät hieman kirjoittamisen teoriaa sekä vinkkejä miten päästä kirjoittamisen alkuun ja mistä aiheita kirjoittaa. Tein myös tajunnanvirtaharjoituksen Tori Amosin Horses-kappaleen tahtiin. Olisi kyllä ollut parempi, jos olisin siihen hätään löytänyt jonkin instrumentaalin levyn, mutta en sitten löytänyt. Harjoitukset purettiin ja lopuksi Hannu luki oman aiemmin kirjoittamansa tekstin, josta sitten keskusteltiin.

Matkalla kotiin poikkesin Lukulaarissa ostamassa Kirjoittajan eväät, josta aion ammentaa materiaalia seuraaville kerroille. Kirjoitusharjoituksia toivottiin lisää ja ilmeisesti ryhmästä pidettiin, en ainakaan haukkuja saanut. Seuraava kerta onkin vasta marraskuussa, joka on harmi, sillä pääsin juuri vauhtiin! Voisinkin alkaa tässä vähän jo selailla luovan kirjoittamisen opastani. sillä hyvin suunniteltu on puoliksi tehty eikä sitten varmaan jännitäkään ihan niin paljon. Innolla odotan marraskuun kirjoittajaryhmää!

Kirjoittajaryhmä alkaa!

Sain sunnuntaina tietää, että aloitankin kirjoittajaryhmän vetämisen jo tämän viikon torstaina (HUOMENNA!) Muotialan asuin- ja toimintakeskus ry:n kansalaistoiminnan keskus Puistossa! Alunperinhän minun piti aloittaa vasta parin viikon päästä. Jännittää aivan älyttömästi, mutta kai se hyvin menee, kun on kuitenkin tuttu aihe. Pitää tässä vielä tämän päivän aikana väsätä jotain ohjelmaa kolmeksi tunniksi. Olen vähän jo ehtinyt pohtia mitä tämä ensimmäinen tapaaminen sisältäisi ja ajattelin ainakin kertoa vähän kirjoittamisen teoriaa, keskustella ryhmäläisten kanssa mitkä ovat heidän tapansa kirjoittaa, antaa vinkkejä miten pääsee kirjoittamisen alkuun, kun on lukossa ja tehdä vaikka tajunnanvirtaharjoituksen. Seuraavillekin kerroille minulla on jo jotain mietittynä. Jonkin kerran esimerkiksi ajattelin pyhittää kokonaan runoudelle ja kutsua ystäväni Jani Salmisen runoilijavieraaksi ja tehdä yhden kuvaharjoituksen.

Tämän illan aion siis omistaa kirjoittajaryhmän ensimmäisen kokoontumiskerran suunnittelulle, kun olen koko tämän viikon vain meinannut suunnitella sitä. Huh, tuntuu jotenkin vähän epätodelliselta, minä opettamassa kirjoittamista. No, onhan siitä kirjoittamisesta paljon kokemusta, mutta jotenkin hassu ajatus. Mutta kai siihen ajatukseen tottuu, kun ryhmäläiset ovat todella innoissaan ryhmästä. Toisaalta se innostus laittaa kyllä jännittämään vähän lisää. Tulee sellainen pieni pelko, että entä jos en olekaan niin hyvä vetäjä kuin mitä he ehkä ovat kuvitelleet ja sitten koko innostus laantuu. Toivotaan kuitenkin, että menee hyvin.

Jännityksestä huolimatta olen todella innoissani, että minulle on suotu tällainen tilaisuus!

Yön ratoksi

 Rakkauslaulu


öisin juoksen liskoja pakoon
selvin päin ja aamulla
lakana löytyy taas lattialta
vaikka sen viimeksi illalla
petasin alleni

paikka jota kutsun kodiksi
mätänee käsiini ja silti
hän sanoo ettei voisi
enää hengittää ilman minua

pölypallot kirmaavat
kuin villihevoset
viemäri ei vedä
eilinen ruoka jo kelvotonta

maksan laskut eräpäivänä
tai vähän myöhässä
banaanikärpäset tekevät
pyhiinvaellusta hengitysteihin

home alkaa tuoksua kotoisalta
tiskivuori seikkailulta ja
etsimänsä löytää vain vahingossa
jälkikäteen mutta sinun kanssasi
viihdyn täällä


Yöni ratoksi toteutan runohaastetta ja lisään tänne kirjoittamani runon. En osaa tästä runosta oikein mitään sanoa, muuta kuin: olkaatte hyvät!

Näytetekstiä, kirjoituskilpailua, messua...

Viime aikoina kynä on suhissut ahkerasti. Toissa viikolla kirjoitin kolme novellia: Viita-akatemiaa varten kolmisivuisen näytetekstin, isä-kirjoituskilpailuun viisisivuisen tarinan isästäni ja näiden jälkeen kirjoitin ihan muutenn vain kolme-neljäsivuisen novellin. Lisäksi olen harrastanut jääkaappirunoilua eli istunut jääkaapin edessä ikuisuudet ja muodostanut magneeteista runoja. Härskejä, mutta hauskoja. Pari herkkääkin olen onnistunut niistä sanoista väsäämään.

En malta odottaa, että Viita-akatemiasta kuuluu jotain, samoin on kirjoituskilpailun kanssa. Kilpailutuloksia saan kyllä odottaa vielä ensi vuoden alkuun, mutta akatemiaan päässeiden nimet pitäisi tulla syksyn aikana julki. Odotan innolla, että pääsen taas kunnolla työstämään tekstejä eikä aina vain silloin, kun on inspiraatio päällä.

Olen myös alkanut pitää suuripiirteistä lukujärjestystä. Uskon tämän helpottavan vähän lukemistani, viime aikoina kun on ollut vähän keskittymisvaikeuksia ja muuta. Kun valitsen itselleni jo etukäteen luettavia kirjoja, säästän aikaa seuraavan kirjan valitsemisessa (, joka saattaa kestää päiviä) ja kun tiedän, mihin kirjaan uppoudun seuraavaksi, ehdin jo etukäteen valmistautua siihen. Lisäksi, luen keskeneräisen kirjan nopeammin (eli käytän enemmän aikaa lukemiseen, kuin näinä lähiaikoina olen käyttänyt) loppuun, kun odotan innolla seuraavaa kirjaa.

Lokakuussa tahtoisin mennä Helsingin kirjamessuille, koska en viime vuonna sinne päässyt. Pitänee alkaa säästää rahaa sinne jo nyt.

Helsingin sanomissa oli lista tänä syksynä julkaistavista kirjoista ja ehdin jo laittaa haluamani ostoslistalleni. Paljon oli tuttuja nimiä ja kiinnostavalta kuulostavia kirjoja. Sormet ihan jo syyhyää tuota listaa selatessa.

Parin viikon sisällä saisi tulla porukoilta kirjahylly, sillä meillä ei ole nyt kirjahyllyä lainkaan. Kaikki kirjat ovat joten kuten aakkosittain neljässä pahvilaatikossa. Tulee ihan hiki pintaan, kun yhtä kirjaa etsii ja se onkin väärässä laatikossa; siinä, jonka katsoo viimeisenä. Toivottavasti siis saataisiin kohta se hylly (pääsen aakkostamaan!).