Runoja, runoja, runoja

Olen viime aikoina kirjoittanut paljon. Todella paljon. Runoja ja niiden aihioita vain tupsahtelee päähäni. Kirjoitan ne ylös ja haudon niitä vaihtelevan mittaisia aikoja. Kun on kirjoituksensa unohtanut, sen näkee taas uudessa valossa eikä ole enää niin sokea uudelle runolle, joka on maailman paras! Silloin näkee paremmin mitkä kohdat tarvitsevat hiontaa, mitkä ovat täysin turhia ja mikä on hyvää.

Kirjoittamisen ja varsinaisen luomisen lisäksi olen hionut vanhoja tekstejäni todella paljon. Luin myös 209-sivuisen raakatekstipinkan läpi ja tein parannuksia siihen. Vielä en ole niin hyvin ehtinyt siihen kasaan pureutua, että olisin innostunut kirjoittamaan enempää. Se saa luvan odottaa hetken vielä.

Olen myös miettinyt kokoelman kuvittamista. Mahdolliselta kuvittajalta jo kyselin, olisiko aikaa ja kiinnostusta lähteä tällaiseen projektiin, mutten ole saanut vielä vastausta. Sitä odotellessa.

Julkaisin myös viiden runon kokoelman aukea.netissä, se pisteytyi melko hyvin, yliodotuksieni, mutta kirjallista palautetta jäin kaipaamaan enemmän. Viimeksi julkaisin Aukeassa maaliskuussa. Oli jo aikakin julkaista vähän jotain uutta.


Kaukoputki

Jätän oven avaamatta hänelle, joka yöllä koputtaa. Piiloudun kaukoputken sisään enkä kuule enää mitään. Kaukoputkessa on mukulakivikatu ja minulta jäi kengät kotiin. Kadun päässä on Saturnus, lintu ja sen rata. Lintu istuu radanvarressa ja syö sisäelimiä, suljen silmät, mutta silmäluomien läpi näkee aivan liian helposti. Tanssin mukulakivillä, jalka katkeaa, tanssijan ohuiksi käyneet luut.

Seuraavana iltana olen taas sängyssäni, kaukoputki ikkunan edessä ja jalka paketissa. Pako päättyy aina liian aikaisin ja hän palaa takaisin ovelle, ei pysy poissa, vaikka lupaa niin.

Vähän kuulumisia, pari runoa, perussettiä...

Olen taas viettänyt hiljaiseloa viimeiset kolme kuukautta blogini suhteen. Elokuussa osallistuin Suureen Runokilpailuun ja olin hieman yllättynyt, kun en ollut pettynyt siitä, etten sitten päässytkään antologiaan. Huomasin, että runoni ontuivat pahasti ja tässä tuloksia odotellessa ne ehtivät jo muuttua sen verran paljon, että olisi varmasti hävettänyt, jos joku niistä olisi julkaistu, huh huh. Aukeassa julkaisin piiitkästä aikaa taas. Putsasin ensin vain sivuni kaikesta sinne joskus laitetusta paskasta.

Aukeassa tosiaan on minulla tällä hetkellä yksi neljän runon kimara, joka on saanut hurjan paljon palautetta ja ylläpitokin poimi sen kirjallisuuden etusivulle. Eräs runojani kommentoinut pohti sopisiko runoihini paremmin proosarunollinen muoto ja minähän kokeilin! Ja kyllä kannatti. Olen nimittäin tuotoksiini nyt ehkä tyytyväisin ikinä. Tai siis tähän asti.

Tähän loppuun vielä pari proosarunoa:



Yöperhosen kuva

Tämä on satu tytöstä, joka repi yöperhosilta siivet. Neula ja lankaa, äiti parsii siivet niskaan kaikella sillä äidinrakkaudella, joka rintaa puristaa. Täytyyhän tytön voida lentää. Villasiipinen tyttö ohuessa tuulessa (yöperhosen kuva). Sukkahousut purkaantuu, vanhat virkatut sanat nostetaan pöytään: päivällinen on katettu. Tyttö painaa kaksi grammaa, syö ohuita, hauraita sanoja, sanat lepattaa tuulessa. Tyttö kutoo katulampun valossa satua hyönteisprinsessasta ja tanssii ohuessa tuulessa.



Tästä pelistä pois

Jos annat sydämeni takaisin, Enkelisiipinen tyttöni, se kuihtuu kädelleni ja tyhjyys muuttaa rintaani asumaan, se huutaa irti kielensä ja hammasrihmaston ja kitansa nurinkurin. Ostan runokirjan, mutta se ei tee minua onnelliseksi. Mietin illan juhlia, sitä kuinka hymyilen vain huulillani, maailman värit valuvat minusta.

Jos menet pois, Enkelisiipinen tyttöni, aika roikkuu ristillä pää alaspäin, unieni olennot syövät itseään ja taas itken itseni hereille. Ilman sinua, Enkelisiipinen tyttöni, yöt kestävät vuorokausia, vuosia eivätkä lopu sittenkään. Naakka tekee pesää silmäkuoppaan, repii paperisiipeni palan kerrallaan (hauraat siivet hajoaa helposti).

Hullu nainen käveli kadulla vastaan, mietti itsensä auki ja sanoi: entten tentten, piun paun, nyt mä lähden. Tästä. Pelistä. Pois.