Voi kurjuutta, että lyriikan aina pitääkin lentää ilmaan!

Kirjailija: Emma Juslin
Teos: Yksin yhdessä (2009)
Kustantaja: Teos & Söderströms
Suomentaja: Jaana Nikula
IBAN: 978-951-851-196-3   
Sivuja: 210
Genre: kotimainen kauno
Pisteet: 4/5




Emma Juslinin toinen suomennettu romaani Yksin yhdessä on erittäin taitavasti kirjoitettu tarina kolmen suomenruotsalaisen naisen yksinäisyydestä. Juslin kirjoittaa oivaltavasti sanoilla leikitellen, kuvaa tavattoman kauniin arkisesti vesisateistaa tammikuuta tapahtunien ympärillä. Teoksen tunnelma kaappaa mukaansa, näet kauneuden hiljaisuudessa ja ennen kuin huomaatkaan, olet itsekin yksin yhdessä, eikä se ole huono asia.

Lukion ekaluokkalainen Olga on mustiinpukeutuva tyttö, jolla on periaate, hän ei tanssi. Hänen isänsä vaikenee naapurin Fredin kanssa (he ovat ymmärtäneet kielen puutteet) ja juo kahvia. Isän ja tyttären suhde on hiljaisen rakas ja äiti on häipynyt. Olga on lähes kaikkea vastaan, mutta loppua kohden alkaa periaatekin jo pettää.

Olgan äidinkielenopettaja, Tove, kirjoittaa runoja runokilpailuun ja yrittää kestää turhauttavaa työtään sijaisena lukiossa, jossa oppilaita ei kiinnosta oppiminen. Tovella on lämpimiä tunteita ystävänsä Stinan poikaystävään, Sebastianiin. Tämä kaikki ahdistaa Tovea, mutta tämä tyttöhän ei hajoa.

Stina taas on hajoamispisteessä; eläminen suhteessa, jossa ei rakasteta vaan toisiaan vihataan samalla tavalla, äidin itsemurha ja jäljen jättäminen (tai jättämättömyys). Stina käyttää lääkkeitään väärin ja polttaa salaa yksin kotona. Lopulta kaikki tuntuu toivottomalta ja Stina joutuu sairaalaan, sillä Jumala ei vastaa.

Naisten elämät kietoutuvat sulavasti toisiinsa ja kerronta on mukaansatempaavaa, lähes nerokasta. Kuten takakannessakin sanotaan: "Juslin on nerokas kirjoittaja, joka manaa arkisemmistakin huomioista esiin jotain peruuttamattoman koskettavaa tai kipeän hauskaa." Juslinin proosaa on helppo lukea. On vain laskettava silmänsä ensimmäiselle sanalle ja teksti hoitaa loput. Ennen kaikkea Yksin yhdessä saa tuntemaan ja ajattelemaan.

"Pako on tyypillistä lyriikalle, Tove ajattelee. Runous käyttäytyy kuin sanojen massa, johon päästetään pommi, ehkä itsemurhapommi. Kaikki roikkuu yhden sanan vatsan ympärillä.Räjähteet syttyvät ja sitten on vain kerättävä vaurioituneet verbit, adjektiivit ja typistyneet runojen minät jotka ovat jäljellä. Paranneltava niitä kuin sairaanhoitaja, laitettava laastarit ja sanottava voi kurjuutta että lyriikan aina pitääkin lentää ilmaan."

Kaunishäntäinen orava ja muita tuttavuuksia

Kirjailija: Tove Jansson
Teos: Taikatalvi (1957)
Kustantaja: WSOY
Suomentaja: Laila Järvinen
IBAN: 951-0-14444-4
Sivuja: 132
Genre: lastenkirjallisuus / sadut / kaiken ikäisille / muumit
Pisteet: 5/5


Muumit ovat olentoja, jotka nukkuvat talviunta. Mutta mitä tapahtuukaan, kun Muumipeikko herää keskellä talvea eikä saa enää unta? Tästä asetelmasta lähtee liikkeelle Tove Janssonin Taikatalvi. Kuinka Muumipeikko selviää pitkästä ja pelottavasta talvesta ilman äitiään?

Taikatalvi on ihana tarina siitä, kuinka kaikki uusi ja vieras usein aluksi pelottaa. Ajan kanssa kuitenkin, kun tähän uuteen ja vieraaseen tutustuu, siitä voi oppia pitämään.

Talven aikana Muumipeikko tutustuu moniin uusiin hahmoihin (otuksiin, jotka eivät sovi kevääseen, kesään eivätkä syksyyn), kuten Tuu-Tikkiin, Surku-koiraan, kaunishäntäiseen oravaan, reippailevaan Hemuliin sekä Esi-isäänsä. Mörkökin laahustaa ajoittain hangessa etsimässä lämpöä ja pelottava Jäärouva tuo suuren pakkasen (jonka jälkeen päivät alkavat yksi kerralaan pidentyä). Myös pikku Myy on herännyt talviuniltaan, joten Muumipeikko ei ole aivan yksin kaiken uuden, vieraan ja pelottavankin keskellä.

Janssonin tapa kirjoittaa on aina mukaansatempaava, herttainen ja oivaltava. Hahmot ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan syväluotaavia ja kaikessa helppolukuisuudessaan kirjat ovat syvällisiä, moniulotteisia ja uudella lukukerralla ammentaa tarinasta aina jotain lisää. Lisäksi: uutta lukukertaa odottaa innolla!

Taikatalvi on yksi suosikkimuumeistani. Se on luettava aina uudelleen ja uudelleen, eikä lukemista tahdo lopettaa ennen viimeistä pistettä. Kirjassa on lumoavan mystinen tunnelma ja sitä lukiessani alan aina odottaa innolla talvea, vaikken siitä niin kovasti pidäkään.

Merta ei voi ymmärtää

Kirjailija: Tove Jansson
Teos: Muumipappa ja meri (1965)
Kustantaja: WSOY
Suomentaja: Laila Järvinen
IBAN: 951-0-19577-4
Sivuja: 182
Genre: lastenromaanit / sadut / kaiken ikäisille / muumit 
Pisteet: 5/5  



Muumipappa ja meri on ensimmäinen lukemani Muumi-kirja ja myös yksi kirjoista, joita luen yhä uudestaan.

Kirja alkaa isästä, joka tuntee itsensä tarpeettomaksi, kaikki työt on tehty tai sitten joku toinen on jo siinä touhussa. Niinpä Muumipappa päättää viedä perheensä pienelle, yksinäiselle ja kaukaiselle saarelle. Vain siellä hän voisi olla perheensä oikea pää ja suojelija. Hänellä olisi myös toinen tehtävä: toimia majakanvartijana ja oppia ymmärtämään merta.

Tarina on hellyyttävä kertomus merestä, jota ei voi ymmärtää, itsekeskeisistä merihevosista, ystävää ja lämpöä kaipaavasta Möröstä, koti-ikävästä kärsivästä Mammasta ja salaperäisestä kalastajasta.

Kun luen kirjaa aina uudelleen, tuntuu kuin olisi kesä, sillä luin teoksen ensimmäisen kerran kesällä 2006. Istuin vanhempieni terassilla kahvia juoden lukemassa. Kirja tempaisee mukaansa ja lukemista on lähes mahdotonta lopettaa kesken.

Tove Janssonin tapa kirjoittaa on niin lämminhenkinen, että se sulattaa kylmimmänkin sydämen. Janssonin kirjoihin on helppo uppoutua, rakastua ja palata aina vain uudestaan. Rakastan Janssonin tapaa kertoa suuria asioita pienien kautta ja saada lukijansa rakastamaan jopa pelottavaa Mörköä. Hän kuvaa tapahtumia ja tapahtumattomuutta niin tarkasti, että lukijan on erittäin helppo visualisoida tarina mielessään.

Kirjaa lukiessaan voi melkein haistaa suolaisen merituulen, kuulla tyrskyt ja merihevosten naurun sekä tuntea öljylampun lämmön kylmässä yössä.

Kesällä 2006, kun istuin kirjaa lukemassa terassilla, jouduin lähes ahdistuksen valtaan joutuessani laskemaan kirjan kädestäni hetkeksikin (esim. hakeakseni lisää kahvia). Kerran olin kohdassa, jossa ikävässä rypevä Mamma oli maalannut majakan seinään puutarhan ja mennyt sisälle maalaukseen. Santsikuppi oli haettava tavatonta vauhtia, sillä pelkäsin Mamman jäävän seinämaalauksensa vangiksi ikuisiksi ajoiksi (ja muu perhe voisi kuolla nälkään!) ellen heti jatkaisi lukemistani.

Kuten Jansson kirjassa kertoo, kaikkea ei voi ymmärtää: ei sitä, kuinka voikaan joutua pelkotilojen valtaan vain, koska joutuu keskeyttämään lukemisen pieneksi hetkeksi, ei sitä, kuinka ihanasti joku voikaan osata kirjoittaa, eikä merta.