Runoja, runoja, runoja

Olen viime aikoina kirjoittanut paljon. Todella paljon. Runoja ja niiden aihioita vain tupsahtelee päähäni. Kirjoitan ne ylös ja haudon niitä vaihtelevan mittaisia aikoja. Kun on kirjoituksensa unohtanut, sen näkee taas uudessa valossa eikä ole enää niin sokea uudelle runolle, joka on maailman paras! Silloin näkee paremmin mitkä kohdat tarvitsevat hiontaa, mitkä ovat täysin turhia ja mikä on hyvää.

Kirjoittamisen ja varsinaisen luomisen lisäksi olen hionut vanhoja tekstejäni todella paljon. Luin myös 209-sivuisen raakatekstipinkan läpi ja tein parannuksia siihen. Vielä en ole niin hyvin ehtinyt siihen kasaan pureutua, että olisin innostunut kirjoittamaan enempää. Se saa luvan odottaa hetken vielä.

Olen myös miettinyt kokoelman kuvittamista. Mahdolliselta kuvittajalta jo kyselin, olisiko aikaa ja kiinnostusta lähteä tällaiseen projektiin, mutten ole saanut vielä vastausta. Sitä odotellessa.

Julkaisin myös viiden runon kokoelman aukea.netissä, se pisteytyi melko hyvin, yliodotuksieni, mutta kirjallista palautetta jäin kaipaamaan enemmän. Viimeksi julkaisin Aukeassa maaliskuussa. Oli jo aikakin julkaista vähän jotain uutta.


Kaukoputki

Jätän oven avaamatta hänelle, joka yöllä koputtaa. Piiloudun kaukoputken sisään enkä kuule enää mitään. Kaukoputkessa on mukulakivikatu ja minulta jäi kengät kotiin. Kadun päässä on Saturnus, lintu ja sen rata. Lintu istuu radanvarressa ja syö sisäelimiä, suljen silmät, mutta silmäluomien läpi näkee aivan liian helposti. Tanssin mukulakivillä, jalka katkeaa, tanssijan ohuiksi käyneet luut.

Seuraavana iltana olen taas sängyssäni, kaukoputki ikkunan edessä ja jalka paketissa. Pako päättyy aina liian aikaisin ja hän palaa takaisin ovelle, ei pysy poissa, vaikka lupaa niin.

Hiljaisuuden jälkeen

Hei vaan! En ole kirjoittanut blogiin mitään ihan luvattoman pitkään aikaan. Olen kyllä kirjoittanut paljon. Siis muuten kuin blogiin. Lukenut myös. Alkuvuodesta rohkaistuin julkaisemaan taas Aukeassa muutaman runon, en muista kerroinko siitä jo silloin. Sain paljon hyvää palautetta. Kokoelma, jota olen työstänyt nyt reilun vuoden alkaa olla jo aika hyvällä mallilla, mutta vielä on työtä.

Viime aikoina olen huomannut muutosta runoäänessäni. En osaa selittää mihin suuntaan se on muuttunut. Enkä tiedä onko se hyvä asia. Uudempiin runoihini olen toisaalta todella tyytyväinen, mutta toisaalta ne kuulostavat todella teennäisiltä, vaikka tunteesta ne ovatkin syntyneet. Pitäisi kai saada uusi pari silmiä lukemaan runojani ja kertomaan mielipiteensä. Siis ihan uusi. Sellainen, joka ei varmasi kaunistelisi sanojaan. Pelkään kaunisteltua palautetta ihan yli kaiken, kun annan ystävien lukea ja arvioida runojani. Tarvitsisin jonkun... hmm... anonyymin. Tai siis sellaisen ihmisen, joka ei tunne minua henkilökohtaisesti. Ja tästä johtuen kykenisi antamaan täysin rehellistä palautetta. En siis ajattele, että ystäväni valehtelisivat minulle runoistani, mutta se kaunistelu. Se pelottaa ja olen siitä todella vainoharhainen. Tai jotain.

Tämä voi olla vähän hakuammuntaa, mutta jos Sinua kiinnostaa tämä pesti, ota yhteyttä.

Enkelit ja Kotilot

Enkelit

Kerran kävelin äitini kanssa kaupungilla ohi liikkeen, joka myi koristetavaraa: enkelipatsaita ja puutarhatonttuja. Äitini sanoi: monet uskovat, että ihmisestä tulee enkeli, kun se kuolee. Hyi saatana, kuka haluaa pihalleen kuolleita lapsia! Kun olin pieni, sain mummoltani kultaiseksi maalatun enkelikoristeen seinälle. Ei ihme, että huoneeni oli aina kylmä, kesät talvet ja patteri huusi läpi vuoden, kun roikkui kaksi lapsen päätä seinällä kuin täytetyt eläimet metsästysmajassa.

Kotilot

Syyskuussa kuuden viikon ikäinen alkio repii kohtuni riekaleiksi. Makaan lukioasuntolan sängyllä ja huudan, suusta putoaa kotiloita. Kohdusta valuvat veriset kotilot kuukautissuojaan, turvaan maailmalta. Makaan lukioasuntolan sängyllä ja huudan. Silmän takaa karkaa kotilo, navasta niitä tupsahtelee solkenaan. Makaan kotiloiden keskellä ja huudan, mutta suusta kuuluu enää yninää. Lasken kotilot: niitä on 17. Pian yksi niistä kuoriutuu, sitruunaperhonen avaa siipensä, lentää ympäri huonetta, avaan ikkunan ja kuiskaan: olisin voinut rakastaa sinua, Aliisa. Perhonen lentää ikkunasta, katoaa Pohjolan ruskaan.

Vähän kuulumisia, pari runoa, perussettiä...

Olen taas viettänyt hiljaiseloa viimeiset kolme kuukautta blogini suhteen. Elokuussa osallistuin Suureen Runokilpailuun ja olin hieman yllättynyt, kun en ollut pettynyt siitä, etten sitten päässytkään antologiaan. Huomasin, että runoni ontuivat pahasti ja tässä tuloksia odotellessa ne ehtivät jo muuttua sen verran paljon, että olisi varmasti hävettänyt, jos joku niistä olisi julkaistu, huh huh. Aukeassa julkaisin piiitkästä aikaa taas. Putsasin ensin vain sivuni kaikesta sinne joskus laitetusta paskasta.

Aukeassa tosiaan on minulla tällä hetkellä yksi neljän runon kimara, joka on saanut hurjan paljon palautetta ja ylläpitokin poimi sen kirjallisuuden etusivulle. Eräs runojani kommentoinut pohti sopisiko runoihini paremmin proosarunollinen muoto ja minähän kokeilin! Ja kyllä kannatti. Olen nimittäin tuotoksiini nyt ehkä tyytyväisin ikinä. Tai siis tähän asti.

Tähän loppuun vielä pari proosarunoa:



Yöperhosen kuva

Tämä on satu tytöstä, joka repi yöperhosilta siivet. Neula ja lankaa, äiti parsii siivet niskaan kaikella sillä äidinrakkaudella, joka rintaa puristaa. Täytyyhän tytön voida lentää. Villasiipinen tyttö ohuessa tuulessa (yöperhosen kuva). Sukkahousut purkaantuu, vanhat virkatut sanat nostetaan pöytään: päivällinen on katettu. Tyttö painaa kaksi grammaa, syö ohuita, hauraita sanoja, sanat lepattaa tuulessa. Tyttö kutoo katulampun valossa satua hyönteisprinsessasta ja tanssii ohuessa tuulessa.



Tästä pelistä pois

Jos annat sydämeni takaisin, Enkelisiipinen tyttöni, se kuihtuu kädelleni ja tyhjyys muuttaa rintaani asumaan, se huutaa irti kielensä ja hammasrihmaston ja kitansa nurinkurin. Ostan runokirjan, mutta se ei tee minua onnelliseksi. Mietin illan juhlia, sitä kuinka hymyilen vain huulillani, maailman värit valuvat minusta.

Jos menet pois, Enkelisiipinen tyttöni, aika roikkuu ristillä pää alaspäin, unieni olennot syövät itseään ja taas itken itseni hereille. Ilman sinua, Enkelisiipinen tyttöni, yöt kestävät vuorokausia, vuosia eivätkä lopu sittenkään. Naakka tekee pesää silmäkuoppaan, repii paperisiipeni palan kerrallaan (hauraat siivet hajoaa helposti).

Hullu nainen käveli kadulla vastaan, mietti itsensä auki ja sanoi: entten tentten, piun paun, nyt mä lähden. Tästä. Pelistä. Pois.

Kirjastokortti ja muita ihmetyksiä

Syksy on viimein saapunut Lahteen koko ihanuudessaan! Viikon on satanut lähes lakkaamatta ja on ihanaa vain käpertyä kodin lämpöön kirjojen, vihkojen ja kynien keskelle. Unohtamatta aina silloin tällöin käydä nuuhkimassa ihanan raikasta ja märkää syysilmaa.

Eilen olin ensimmäistä kertaa Wellamo-opiston Tarinankertoja-kurssilla. Opettajamme (vai miksi sitä aikuisopistossa ja tällaisella kurssilla, joka perustuu ennen kaikkea vapaaehtoisuuteen, sanotaan...) oli ihanan rempseä ja kannustava. Kenenkään teksteistä ei sanonut pahaa sanaa, edes kritiikkiä väärään sävyyn. Tai oikeastaan kritiikkiä emme saaneet ollenkaan, ainakaan näin alkuun. Senkin aika varmasti tulee ja sitä odotan, ei pelkkä tekstin kehuminen vie kirjoittajaa saati tekstiä mihinkään. Kurssilaiset olivat myös mukavia, kaikki tosin minua vanhempia, tietysti. Normaalistihan 22-vuotiaat ovat toisen asteen kouluissa, töissä tai jossain, mutta eivät yleensä kansanopistoissa. Kuopuksena on kuitenkin jotenkin mukava olla. Lukion keskeyttämisen jälkeen olen ollut vähän joka paikassa ryhmän nuorin ja se on ihan hauskaa, kun on tottunut olemaan toisiksi vanhin perheen lapsista.

Saimme kurssilta kotitehtävänkin, josta olen aivan innoissani! En ole saanut kotitehtäviä moneen vuoteen. Viimeksi lukiossa -07, sellaisia joita teinkin seuraavaa tuntia varten. Kotitehtävämme oli kirjoittaa yksi liuska 1,5-rivivälillä (niin vähän!!) aiheena muisto musiikista ja aistihavaintoja käyttäen. Aloin tehdä sitä jo illalla, kun olin niin innoissani, mutta minulle iski valinnan vaikeus! Niin monia muistoja musiikista, kun on yli sadalla keikallakin ollut, monet hetket, joina vain olen maannut ja antanut musiikin virrata minuun, musiikkiterapia ja omien biisien väsääminen (soittaa en vielä osaa mitään, mutta visioita on kiva työstää päässään). Niin, ja Sininen sydän -musiikkivideo. Valitsin kuitenkin Nightwishin viimeisen konsertin Tarja Turusen kanssa, sillä se oli koskettava keikka, niin suuri musiikki, kaikki se adrenaliini ja olihan se kaiken kukkuraksi vieläpä ensimmäinen oikea konserttini.

Rönsyilee nyt pahasti tämä päivitykseni... Ja huomasin käyttäväni ehkä vähän liian paljon ihana-sanaa... Joka tapauksessa. Ihmeellistä eilisessä oli se, että matkalla Wellamoon tein jotain, jota en olisi uskonut itseni enää tekevän. Hankin kirjastokortin! Minä! Minä, joka olen niin vannoutunut kirjakaupan vakioasiakas ja oman pienen 200 kirjan kirjastoni palvelija! Minä nipsumainen otus, joka haluan omistaa kirjoja voidakseni kosketella, haistella ja järjestellä niitä mieleni mukaan! Ei kirjastoon voi mennä laittamaan kirjoja mieleiseensä järjestykseen. Mutta kun siellä oli niin paljon kirjoja! Rahattomana sorruin sen kirjojen paljouden edessä ja lainasin heti 7 runokirjaa. Mutta kyllä tuntui hyvältä tulla illalla kotiin mukanaan seitsemän kirjaa, joita ei ollut vielä lukenut, vaikkeivät ne olleetkaan antikvariaatin pölyttyneitä ensipainosaarteita, joiden kansia voi hyväillä kädellään (päällystysmuovi! ARGH!) ja joita voi sanoa omakseen. Tai kirjakaupan uunituoreita uutuuksia, joita kukaan ei ole vielä ennen minua avannut ja jotka voin laittaa hyllyyn omalle paikalleen. Oivoi. Mutta se tuoksu, se pyhä hiljaisuus, joka hyllyjen välissä vallitsi, se oli jotain ihanaa, kaikki se täsmällinen aakkosellinen järjestys ja kaikki. Ja siellä oli kahvio. Kahvin ja kirjojen tuoksu kietoutuneena ihanasti yhteen.

RÖNSYILEE! Perkele. No, eilen iltapäivällä myös kirjoitin kaksi uutta runoa kokoelmaan. Niistä tuli mielestäni ihan onnistuneita, kun olin niitä pitkään mielessäni haudutellut ja pyöritellyt enkä koko kesänä saanut niitä hyviksi. Nyt ne on valmiita. Ainakin toistaiseksi. Olen myös saanut kaksi elämäkertakirjoittamistilausta. Toisen hahmottelua olen jo aloittanut ja pohjatyötä tietysti myös. Elämäkerrat on mielenkiintoisia. Kun niitä lukee, vahvistuu se käsitys, joka minulla on aina ollut, että jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja erilainen, oma yksilönsä, jokaisella on erilainen tarina. Ja nämä elämäntarinat kiehtovat minua, jännittäviä ihmisiä, joista nyt saan kirjoittaa.

Huh. Ehkä tämä kilometriteksti on nyt tässä. En tiedä kiinnostaako kiviäkään tämä päivitys, jonka kohokohtana oli niinkin ihmeellinen asia kuin kirjastokortin hankkiminen... No, itsellenihän minä pääasiassa kirjoitan. Ja tietysti lukea saa, kaikin mokomin!

Kesän luettuja ja kirjoitettuja

Tämä kesä meni kirjallisesti ihan mukavasti. Toukokuun lopussa tosiaan lukumaraton, joka sijoittui muuton loppumetreille mukavasti: sai ihan luvan kanssa vain olla kirjojen keskellä kokonaisen vuorokauden hyvällä omallatunnolla, vaikka uusi koti vielä keskeneräinen. Hitaana lukijana sain silloin luettua neljä kirjaa ja risat ja väsyinkin loppumetreillä, mutta kokemus oli hieno ja aion toteuttaa maratonin vielä uudestaan.

En ole pahemmin jaksanut postailla lukemisiani tänne ja Goodreadsiinkin olen vain antanut tähtiä, en sinnekään ole saanut aikaan yhtään arviota. Kesän aikana tosiaan luin Anna Maria Mäen Suljetun paikan lumon, jonka aloitin lukumaratonin viimeisenä kirjana, loppuun. Luin myös uudestaan Kira Poutasen Ihanan meren, jonka luin ensimmäisen kerran 14-vuotiaana ja se iski edelleen, vaikkakin hieman - mutta vain hieman - laimeampana kuin silloin murrosiässä.

Elokuussa sitten luin neljä kirjaa: Ian McEwanin Sementtipuutarhan, Helmi Kekkosen novellikokoelman Kotiin, Hugleikur Dagssonin Huumorin mustan kirjan sekä Anja Snellmanin Rakkauden maanosat. Sementtipuutarha oli jotain aivan sanoinkuvaamatonta! Niin elävät mielikuvat, oikein elokuvana tarina vilisi silmissä. Kirjan luettuani jäin moneksi hetkeksi istumaan kirja kädessäni, pää aivan tyhjänä (ja silmien takana elokuva pyöri vieläkin). Kekkosen Kotiin oli myös uskomattoman hieno kokoelma, kaikki novellit kietoutuivat hienosti toisiinsa jollain tapaa ja siitä minä pidän. Huumorin musta kirja oli nopea, mutta silti niin hauska. Dagssonin strippejä ei voi oikein lukea yksin, pitää aina olla joku vieressä, kenelle näyttää joku kuva. Tai no. Jokatoinen strippi. Rakkauden maanosat taas oli omaan makuuni laimea ja ehkä vähän siirappinen. Jotenkin liian tavallinen. Idea oli kiva, mutta toteutus ontui. Ihan kiva tarina kuitenkin ja kielikuvista pidin myös, niitä vain oli liikaa.

Näiden kirjojen välissä luin aina silloin tällöin Johanna Sinisalon Kädettömiä kuninkaita, jota en ole vieläkään saanut loppuun. Pidän mahdottomasti Sinisalon tekstistä, mutta jotenkin on vaikea, ainakin tässä vaiheessa, keskittyä niin pitkiin novelleihin. Ja vaikka olen tätä kirjaa lukenut jo ties kuinka kauan, en ole kertaakaan joutunut kertaamaan mihinköhän sitä taas viime kerralla jäätiin, sillä Sinisalon teksti jää päähän ja vaikka jättää kesken novellin kesken esim. pariksi viikoksi, muistaa kyllä mitä on juuri tapahtunut.

---

Kirjoittamisen suhteen menee hyvin. Nyt olen ollut pari viikkoa vähän jäässä, kun olimme reilun viikon Tampereella auttamassa puolisoni sukulaista lonkkaleikkauksen jälkeen kotihommissa. Mutta kyllä se tästä taas. Gummeruksen Suureen runokilpailuun ehdin nipin napin osallistua, vaikka melkein unohdin sen ja kokoelma näyttää koko ajan vain paremmalta. Viilausta ja vähän lisää sisältöä, se ei ole vielä kokonainen. Ja sitten viilataan lisää. Ja sitten taas vähän. Romaania en ole työstänyt paljonkaan viime aikoina. Tai no, runojen keskellä en ollenkaan. Mutta kaikki oleellinen kuitenkin on pään sisässä, se tulee sieltä ulos ajallaan ja vielä ei sen aika ole.

Kaiken kaikkiaan sellainen rento, lunkisti otettu kirjallinen kesä.

Projekteja

En ole postannut mitään häpeällisen pitkään aikaan. Tällä kertaa tämä hiljaisuus ei johdu saamattomuudesta, vaan siitä, että olen kirjoittanut kuumeisesti. Työn alla on projektini "romaani" ja nyt sen rinnalle on tullut myös projekti "runokokoelma". Kokoelma edistyy käsittämätöntä vauhtia ja olen tyytyväinen siihen miltä se alkaa näyttää. Noin puolet runoista lopullisessa muodossaan jo ja kokonaisuuskin alkaa olla jo eheä. Vielä pientä viilausta ja muutamia runoja, jotka minulla kyllä on jo päässäni suht valmiina.

Nyt takaisin sorvin ääreen.

Sunnuntain ratoksi

Olen Mäntsälässä vanhempieni luona tarkoituksena maalata eräs lipasto. Koska täällä tuppaa olemaan - varsinkin näin aamupäivällä - hieman tylsää, olen kulkenut ympäri pihamaata kamera kädessä ja napsinut kuvia varmaan jokaisesta mahdollisesta kohteesta. Ajattelin näin sunnuntain ratoksi jakaa muutamia kuvia tänne. Yhtään kirjaa en mukaani ottanut tälle parin päivän reissulle, ettei Jenny tuntisi oloaan orvoksi, jos vain lukisin koko ajan.

En ole viikkoon juurikaan työstänyt kirjoitusprojektiani. Ideoita ja aiheita on päässä vaikka millä mitalla, mutten jotenkin vain saa itseäni istumaan koneen ääreen kirjoittamaan niitä ylös. Ehkä ensi viikko on parempi kirjoittamisen kannalta.

Tässä suuremmassa projektissani on tällä hetkellä parisensataa sivua raakatekstiä. Alku on kutakuinkin jo, mutta saa nähdä. Paljon on vielä kirjoittamatta ja kokonaisuus hiomatta.

Olen tällä viikolla enimmäkseen tehnyt leikekirjaa. En ole vielä edes puolessa välissä, mutta hieno se on - vaikka nyt itse sanonkin. Ja mukavaa puuhastelua kaiken tämän parin kuukauden koneella istumisen jälkeen.

Kirja-aarteitani, osa 3

Kirja-aarteideni kolmannessa osassa (yllättäen!) rakastamaani Tove Janssonia. Ihailen suuresti Janssonin tapaa kirjoittaa, Janssonin kirjat sopivat luettavaksi tilanteeseen kuin tilanteeseen eikä niihin kyllästy koskaan (minä ainakaan)!

Tämä Nukkekaapin toinen painos päätyi minulle Huuto.netistä kahdella eurolla. Se on ihanan tuntuinen käteen, pehmeä ja vähän karheakin. Sen sivut ovat hieman kellastuneet ja tuoksuvat aivan ihanalta, vanhalta. Kannesta pidän erityisesti. Tämä kyseinen kappale on takakannen leiman mukaan poistettu Turun kirjastosta, mutta sitä ei ole päällystetty ja on aivan uskomattoman hyvässä kunnossa. Kannessa on tumma hintalapun jättämä läiskä (ei näy kuvassa).

(Kuvassa ei valitettavasti näy kellastuneisuus, sillä kamerani haalistaa värejä niin paljon.)

Kirja-aarteitani, osa 2

Syntymäpäivälahjaksi saamieni Muumi-kirjojen lisäksi tunnearvoa on paljon tällä seuraavalla kirjalla:

Jani Salmisen esikoisrunokokoelma, Urbaani bohemia. Kuten olen jo aiemmissa postauksissani maininnut, on Jani Salminen hyvä ystäväni. Hänen esikoisensa kävi viimein toteen pitkän haaveilun ja jatkuvan kirjoittamisen jälkeen vuonna 2010. Esikoinen on Mediapinta OY:n palvelukustanne ja lähes loppuunmyyty. Tällä hetkellä Jani työstää toista kokoelmaansa.

Sain teoksen tosiaan uunituoreena ja omistuskirjoituksella, tietenkin. Tässä vielä yksi suosikkirunoistani kokoelmassa: