Olen taas viettänyt hiljaiseloa viimeiset kolme kuukautta blogini suhteen. Elokuussa osallistuin Suureen Runokilpailuun ja olin hieman yllättynyt, kun en ollut pettynyt siitä, etten sitten päässytkään antologiaan. Huomasin, että runoni ontuivat pahasti ja tässä tuloksia odotellessa ne ehtivät jo muuttua sen verran paljon, että olisi varmasti hävettänyt, jos joku niistä olisi julkaistu, huh huh. Aukeassa julkaisin piiitkästä aikaa taas. Putsasin ensin vain sivuni kaikesta sinne joskus laitetusta paskasta.
Aukeassa tosiaan on minulla tällä hetkellä yksi neljän runon kimara, joka on saanut hurjan paljon palautetta ja ylläpitokin poimi sen kirjallisuuden etusivulle. Eräs runojani kommentoinut pohti sopisiko runoihini paremmin proosarunollinen muoto ja minähän kokeilin! Ja kyllä kannatti. Olen nimittäin tuotoksiini nyt ehkä tyytyväisin ikinä. Tai siis tähän asti.
Tähän loppuun vielä pari proosarunoa:
Yöperhosen kuva
Tämä on satu tytöstä, joka repi yöperhosilta siivet. Neula ja lankaa, äiti parsii siivet niskaan kaikella sillä äidinrakkaudella, joka rintaa puristaa. Täytyyhän tytön voida lentää. Villasiipinen tyttö ohuessa tuulessa (yöperhosen kuva). Sukkahousut purkaantuu, vanhat virkatut sanat nostetaan pöytään: päivällinen on katettu. Tyttö painaa kaksi grammaa, syö ohuita, hauraita sanoja, sanat lepattaa tuulessa. Tyttö kutoo katulampun valossa satua hyönteisprinsessasta ja tanssii ohuessa tuulessa.
Tästä pelistä pois
Jos annat sydämeni takaisin, Enkelisiipinen tyttöni, se kuihtuu kädelleni ja tyhjyys muuttaa rintaani asumaan, se huutaa irti kielensä ja hammasrihmaston ja kitansa nurinkurin. Ostan runokirjan, mutta se ei tee minua onnelliseksi. Mietin illan juhlia, sitä kuinka hymyilen vain huulillani, maailman värit valuvat minusta.
Jos menet pois, Enkelisiipinen tyttöni, aika roikkuu ristillä pää alaspäin, unieni olennot syövät itseään ja taas itken itseni hereille. Ilman sinua, Enkelisiipinen tyttöni, yöt kestävät vuorokausia, vuosia eivätkä lopu sittenkään. Naakka tekee pesää silmäkuoppaan, repii paperisiipeni palan kerrallaan (hauraat siivet hajoaa helposti).
Hullu nainen käveli kadulla vastaan, mietti itsensä auki ja sanoi: entten tentten, piun paun, nyt mä lähden. Tästä. Pelistä. Pois.
Moi! Löysinpä vihdoin blogisi (tai aikaa etsiä sen).
VastaaPoistaEn osaa kirjoittaa runoja. Nuo sinun omasi ovat kauniin surullisia. Proosarunot iskevät muhun muutenkin perinteisiä paremmin.